Vielä kerran Afrikan tahtiin ! Final Countdown ja haikeutta.

Vuosi on vaihtunut, final countdown vuorotteluvapaaseen on viimetunneillaan. Mielessä on valtavaa haikeutta ja liikutusta, uskomaton ikävä toiselle mantereelle.

Paluu Suomeen lokakuun alussa oli epätodellinen. Halusin vaalia Afrikkakokemusta mahdollisimman pitkään omassa kuplassani, sellaisena kuin sen koin. Kävi niin kuin elämässä aina, arki vie mukanaan uudet tuulet haasteet ja kohtaamiset täytävät pään ja ajatukset. Pikkuhiljaa ajatus työhön palaamisesta kolutti takaraivossa, vaikka sitä yritinkin pitää loitolla.


Matkustin Pihtiputaalle katsomaan sydämen ohistusleikkauksesta toipuvaa äitiäni (Leikkaus tehtiin juuri silloin, kun kiipesin Meru-vuorelle. Tuon epätietoisuuden ja fyysisen ponnistelun välisen tuskan tulen muistamaan läpi elämäni. ) Remontoin keittiön katon vuotokohdan Sturenkadun Nelikulman asunnossa. Etsin remonttimiehiä. Maalasin katon loplta itse. Olin OAJ:n YSI:n koultuksessa, ja valmistauduin OAJ:n syksyn valtuustoon. Jouduin rintasyöpäepäilyksen takia leikkaukseen ja remontointia ei enempää voinut jatkaa. Osallistuin Erityskasvatusliiton kaksipäiväiseen hallituksen kokoukseen Helsingissä. Matksutin minilomalle Tampereelle.  Olin hirvipeijaisissa keittötyttönä. Ryhdyin myymään Järvenpään asuntoamme. Ramppasin sunnuntaisin Helsingin asuntoesittelyissä. Tapasin ystäviä. Suomen arki oli alkanut.

Välttelin koko syksyn koulussa vierailua tai oman kouluni asioiden seuraamista tai oppilaiden murehtimista. Tämä toimi. Lukujärjestykseen ja opetuksen suunnitteluun olen laittanut parisen tuntia eilen. Ajatellussa on vapautunut valtavasti tilaa muulle pohdinnalle ja tuumailulle. Välillä työhön palaaminen  hirvittää. Osaanko enää yhtään mitään ?

Afrikan ja Makumiran ystävät ja tuttavat ova tuntuneet hyvin läheisille syksyn ajan. Olen viestitellyt useamman Usa Riverissä olevan ystäväni kanssa ja minua ilahdutti, että moni heistä sai joulukirjeen postin kautta minulta ihan oikeaan aikaan. Yksi paketti tuntuu hukkuneen matkalla. Some-maailman takia yhteydenpito on helppoa. Tuntui hullulta olla livepuhelussa tiettömän taipaleen taakse samaan aikaan, kun meillä ikkunan takana satoi lunta ja vastaanottajan päässä oli kolmenkymmenen asteen helle.

Maantiedon opettajaksi valmistunut Aneth J Urio oli PITA-hankkeen assistentti ja yhteydenpito on helppoa edelleenkin.

Suuria järkytyksiäkin olen kokenut. Cultural Arts Centerin ammattilaistannisryhmän nuori tanssija ja muusikko Juliana Isawafo menehtyi raa'an väkivallan seurauksena lokakuussa aivan kotikulmilla Makumirassa In Memory of Juliana. Minulle Afrikka näytti tällä esimerkillä julmat kasvonsa. Samanlaisia julmuuksia tapahtuu meilläkin, mutta samalla campuksella asuvan nuoren kohtalo satutti ja pisti miettimään. Osallistuin mielessäni perheen suruun ja CAC:n tassijoiden kanssa hautajaisiin fb-viestien välityksellä. Hautajaiset pidettiin jo samalla viikolla kuolemantapauksesta. Jäin miettimään, minne Juliana haudattiin ? Mahdollisesti kotinsa pihalle ?

Naapurissa asunut Juliana  (vasemmalla) Makumiran campuksella jokatiistaisen tanssiesityksen jälkeen. Vanhan kahviplantaasin satavuotias puu kaatui rymisten taloni päädyssä. Se näkyy taustalla.

CAC:n rakennushanke etenee Makumiran campuksen kyljessä. Musiikinlaitoksen uudet rakennukset näyttävät valmistuvan ja elämä jatkuu, tanssi- ja soittajaryhmä harjoittelee ja keikkailee. Sibelius Akatemian vaihtoon menevät opiskelijat pääsevät uusiin puitteisiin.

Olin luvannut kirjoittaa PITA-hankkeesta Opettaja-lehteen, mutta Julian tapaus järkytti ja puhkaisi Afrikka-kuplan. En pystynyt palaamaan positiiviseen kertomukseen kokemastani. Olin Iloinen, että PITA-hankkeen suomailainen kantava voima, Makumiran yliopiston englannin kielen lehtroi Katri Niiranen-Kilasi kirjoitti tämän jutun PITA-koulustamme Nasholista. Nasholin koulu ja PITA-hanke. Saatan kyetä kirjoittamiseen taas, kun pää päivittyy töymoodiin.

Hyvien päätösten ja aikomusten joukkoon kuului idea opiskella swahilin kieltä syksyn aikana. Tämäkään päätös ei ole vielä konkretisoitunut sanoista teoiksi, mutta annan itselleni mahdollisuuden. Swahilin kielen kirja odottaa pöydällä.

Luin Katri Kuusikallion uunituoreen kirjan Naisvoimaa Tansaniasta ja lämpimästi ajattelen monia havaintoja, joita Katri tuo esille tässä kirjassa !Naisvoimaa Tansaniasta.

Katrin jouluvieraaski lensi pastori Julia Mutungi, joka opiskelee tällä hetkellä Saksassa jatko-opiskelijana. Mahtaako Juliasta tulla Tansanian ensimmäinen naispiispa, pohti Karti. Olisi ilo olla todistamassa naisten aseman vahvistumista myös Afrikan lutherilaisessa kirkossa.

Katri Kuusikallio ja Julia Mutungi kastoivat parikymmnetä ihmistä kuden kirkon avajaisissa Budelcwassa. Kastemaljoina toimivat kattilat.

PastoriJulia Mutungi tyttärineen Singidassa heinäkuussa.

Tällä hetkellä iltalukemisena on Olli Marttilan Norsuja tiellä ! Vuosi Tansaniassa, jossa kerrotaan vierailuista  17 kansallispuistoon Tansaniassa. Olen yhä vakuuttuneempi, että Serengetin kansallispuiston lisäksi saattaisi olla mahdollista nahdä Ruaha  tai Selous. Gombesta ja Mahalesta voi vain unelmoida !

Tässä vaiheessa en voi olla kiittämättä alakerran Eskoa ( Voutilainen ). Esko on suurin syypää Afrikka-innostukseeni. Hän työskenteli vuosikausia Keniassa ja vannoutuneena luotoihmisenä ja lintubongarina on aikoinaan kotinsa yläkerrassa Kirsin Keittössä vienyt minut luomavilla kertomuksillaan mielikuvamatkoille Afrikkaan. Näistä parikymmentä vuotta sitten tehdyistä kesusteluista ja haaveesta kiivetä 40-vuotispäivän kunniaksi Kilimanjarolle on tullut totta !

Tulevaisuudessa häämöttää ainakin aviomiehen suunnittelema 60-vuotispäivämatkani ja safari Serengetiin. Minä ja Serengeti täytämme 60 samana vuonna.
Varsinainen lomailu on mukavaa, mutta itselleni sopii paremmin työn ja tekemisen ja kokemisen kautta reissaaminen vieraassa kultuurissa.
Jos voin haaveilla, toiveena on olla vielä lähitulevaisuudessa Arushassa  Arusha kuule ! - hankkeessa vapaaehtoisena ja jos luoja suo voin ehkä jatkaa yhteistyötä myös PITA-hankkeen edistämiseksi Makumirassa jollakin tavalla.

" Vaikka minä lähdin  Afrikasta, Afrikka ei lähde minusta !

Kiitollisena Kirsi

Tänään 20.9. alkaa hiipiä haikeus lähdöstä kotiin mieleen. On sunnuntai ja olen päättänyt, että PITA –projektia ajattelen vasta maanantaina.

Sunnuntai-aamu alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin aamut: kukko kiekuu. Puhuin juuri tässä illansuussa naapurin Deborahin kanssa ja hän sanoi, että kukkoja on tarhassa edelleen liikaa. Edelleen viittaa tässä viime viikonloppuna syötyyn  kukkoon – naapurit viettivät maanantaina Id-juhlaa ja tarhasta lähti kaksi kaksijalkaista, kukko ja kana. Kukkoa ei tehty viinissä, mutta hyvää se oli. Oli huvittavaa katsoa, kun lapset kynivät kanan suurella innolla.

Eilen, lauantaina yritin päästä osalliseksi TV:n katselukulttuurista naapurissa. Suosittuja kanavia ovat nigerialaiset draamaelokuvat– saippuasarjatyylisiä ylinäyteltyjä teoksia  ja intialaiset bollywood-tuotokset, jotka on dubattu swhahiliksi ja tekstitetty englanniksi. Mainoksia tuli niin kauan, että into elokuvan katseluun loppui alkuunsa ja tulin kotiin Henning Mankkelin ja Tanssinopettajan paluu –dekkarin pariin.

Tänään oli mukavaa hoitaa kotihommia. Olen siistinyt pihaa aika lailla tulostani, lajitellut roskia roskakuoppaan ja poltettavat kasvijätteet poltettavien kasvien kasaan.

Tänään leikkelin pensaita saksilla ja puukolla,  jos jotakin suosittelen ottamaan mukaan  niin puutarhahanskoja – pensaat ovat piikkisiä joka puolella . Siivoukseen kannattaa varata myös siivoushanskoja koska pölyä ja likaa on ihan eri malliin kuin meillä Suomessa.

Aamu oli viileä ja pilvinen – niin täällä usein on – ja siksi puutarhassa paineleminen tuntui oikein kivalle hommalle. Vaihtoehtona olisi ollut Makumiran kymmenen jumalanpalvelus, mutta kun swhahili sujuu vielä huonosti ja väkeä on kirkossa vähän yliopiston loman takia niin musiikkikaan ei houkutellut sinne. Pyhitin oman lepopäiväni puuhastelemalla, joka on minulle hyvin rentouttavaa hommaa.

Puolenpäviän jälkeen aurinko ilmestyi  ja olin valmis uima-allasreissuun läheiselle Loggelle. Aru Meru Lodge.

Ennen lähtöä istuimme naapurin Deppin kanssa rappusilla ja ihastelin apinoita – tällä kertaa uusi laji, ei vervet monkey ( vihermarakatti ) vaan huomattavasti isompi  blue moankey, mustanaamainen ja pitkähäntäinen – ilmeisesti myös marakatti. Swahiliksi ihmiset näitä kutsuvat tumbiliksi, myös näitä mustia otuksia.  En ole ennen nähnyt niitä tässä pihassa, mutta lähellä kylläkin.

Paikaiklliset eivät ole järjin ihastuneita apinoihin tai marakatteihin, koska ne tuppaavat syömään maissit, vihannekset ja kaalit pihoilta. Lauma, jonka näin tänään ei ollut mitenkään pieni, vähintään parikymmentä otusta. Virhermarakatteja on nyt todella paljon, koska kampuksella ei ole kolmeatuhatta opiskelijaa häiritsemässä heidän elämäänsä

Ensi viikolla saan vierailta ja varmaan he käyvät kotonanikin. Siksi siivousta ja lattioitten pesua, naapurissa sain puhtaaksi liinavaatteet konepesussa. 

Ruokakaappi on täydennettävä vielä Legangan Supermarketissa, josta muuten saa ihan kaikkea mitä tarvitsee, ja Makumiran lähikadun vihanneskojuilla.

Päivään kuului vielä kananmunanhakureissu paikalliselta tuottajalta. Yksi iso kananmuna maksoi 350 shillinkiä.

Tulen ikävöimään tätä arkista puuhastelua täällä Makumirassa. Downsiftaaminen ja vaatimattomammin eläminen on sopinut minulle paremmin kuin hyvin. Toisaalta meille Euroopassa palkkansa tienaaville kaikki on täällä mahdollista ja asioiden sujuminen helppoa, koska raha riittää moneen ylellisyyteen, josta paikalliset vain haaveilevat. Se on selvää, että raha ei ole onnen tae. Ja vaikuttaa siltä, että tansanialaisesta osaavat täällä iloita ja olla onnellisia monesta sellaisesta asiasta, jonka me suomessa olemme jo kadottaneet: perhe, ystävät, yhdessäolo, työnteko, kiireetön elämänrytmi.

Näillä ajatuksilla kohti viimeistä varsinasta työviikkoa. Kuvia bologgaan, kun olen oikean netin ääressä.