Merun valloitus

Huipulle !  

Merulle kapuaminen – perusteellinen selvitys niille, jotka haaveilevat kipuamisesta Arushan kyljessä olevalle vuorelle.

Tartun Merun kapuamisen reflektointiin heti tänään, seuraavana päivänä, sillä asioita tapahtuu koko ajan sellaista vauhtia, että muistaminen on vaikeampaa ja yksityiskohdista unohtuu kovin pian. 

Merulle kiipeämisen mahdollisuus tuli äkkiä. PITA-projektnin ( Participatory and Intergaive Teaching Approach ) kaksi workshoppia, jotka oli suunniteltu tämän viikon torstaille ja perjantaille siirtyivät syyskuulle. Olin viikko sitten Arusha National Parkissa pohtinut ääneen paikallisten kanssa mahdollisuuksia kiivetä Merulle. Kontaktini Deo,matkailualan opiskelija järjesti mahdollisuuden reissuun.

Deo Arusha National Parkin pääkassalla.

Omatoimimatkailu täällä on hankalaa, yleensä matkojen järjestäjät hoitavat kaikki järjestelyt ja hinnat ovat sen mukaisia. Nyt kuitenkin tarjoutui mahdollisuus lähteä kohtuullisella hinnalla erään ryhmän kylkiäisenä kiipeämään 4566 metrin korkeuteen. Ainoa huolettava asia oli, että reissu tehdään kolmessa päivässä. 

Lähtöpäivä oli 28.7.tilasin luottotaksin Justinen viemään minut Makumirasta Arusha National Parkin pääportille, jossa maksetaan kiipeilymaksu kolmesta päivästä.  Laitan tähän hintoja mukaan, koska jokunen tuttava suunnittelee kiipeämistä. Taksi portille maksoi 30 000 TZS (15 km) ja sen lisäksi puiston sisällä ajamiseen tarvitaan lupa, joka maksaa 10 dollaria. Vaellus aloitetaan Momella Gatelta, jonne pääportilta on matkaa reilut 10 kilometriä ja puistossa ei saa liikkua ilman lupaa tai vartioita. 

Kiipeäminen maksetaan aina luottokortilla, samoin kuin sisäänpääsymaksu puistoon. Kolmen päivän kiipeämisestä maksoin portilla 253,70 dollaria, lisäksi 15 dollaria/pv vuorioppaalle ja 10 dollaria/pv kantajalle. Lisäksi ruokailut ja vedet (jotka olivat kyllä ruhtinaalliset verrattuna esim. Kilimanjaron reissun ruokiin) 130 000 TZS. Ruoassa olisin päässyt halvemmallakin, mutta tilasin ja varmistin itselleni 2 l / vettä päivää kohden. Dollareissa kulut ovat siis noin 450 dollarin luokkaa + tipit. Tippien antaminen näillä reissuilla on vähän niin kuin ”must”.  

Pakolliset maksut selviävät tästä.

Näin suomalaisena inhoan tätä palvelurahasysteemiä, koska en koskaan tiedä onko tippi liian pieni vai liian iso. Lisäksi ei koskaan tiedä kenen taskuun se todella päätyy. Vuorikiipeilybisneksessä Kilimanjarolla ja Merulla on ankara hierarkia. Alimpana työskentelevät kantajat, sitten keittiöpojat, sen jälkeen tulevat vuorioppaat ja sitten maastossa liikkuvat paikalliset ”rangerit ” , jotka liikkuvat luonnonsuojelualueella aseiden kanssa. 

Turistein kanssa työskentelevät ovat tottuneet isoihin rahoihin muihin kansalaisiin verrattuna ja tuntevat siksi arvonsa. Pieni tippi tarkoittaa sitä, että palvelu on asiakkaan mielestä ollut huonoa. Ainoa asia, joka ei ollut mieleen Merun reissussa on tämä tippien hankaluus.

Jonossa mennään. Olisin nauttinut ensimmäisestä päivästä ihan vaan itseksenikin.

Ensimmäinen kiipeilypäivä oli kamala. Olin odottelemassa hyvissä ajoin aamulla ryhmää, johon liityin. He olivat myöhässä liikenteen takia, tulivat Moshista. Muodollisuudet luonnonpuiston portilla vievät tolkuttomasti aikaa, kirjaudutaan käsin moneen kirjaan, laitetaan passien numerot muistiin kahdella eri portilla ja maksetaan pakollinen pelastusmaksu, joka sisältää kuljetuksen alas vuorelta Mirakamba Hutilta.

Mieltä painoi huoli äidistä, joka samaan aikaan lähdön kanssa oli suuressa sydänleikkauksessa Kuopion keskussairaalassa. Leikkaus Suomessa kesti useita tunteja, saman ajan, kun sähläsin muodollisuuksia Arusha National Parkin porteilla. Odotin kuulumisia leikkauksen sujumisesta vielä ennen kiipeämään lähtemistä. 

Syvässä joenuomassa sademetsän puut ovat 50 metriä korkeita. Upea baanaani, ei syötävä.

Näiden kenkien vanavedessä kolme päivää.

Ensimmäisen päivän vaellusmatka ylöspäin on  12 km. Vatsaan koski koko matkan. Jännitin äitiä, jännitin miten jaksan, alanko kärsiä pääsärystä ylempänä hapen vähenemisen takia ja saanko nukuttua kunnolla seuraavana yönä. 

Valoa ja varjoa.

Nukkuminen ja syöminen ovat oleellisia tekijöitä kiipeämisen onnistumisessa. Hapenpuutteen vuoksi ruoka ei maistu kovinkaan hyvin ja ruoan sulaminen vaatii myös happea. Meru ei ole kovin korkea (4566m), mutta esimerkiksi Kilimanjaron viimeisellä taukopaikalla ruoan alas saaminen on  jo suoritus. 

Selvisin Miriakampa Hutille (2500m) ja sain tiedon, että äiti oli selvinnyt sydänleikkauksesta. Pääsin nukkumaan illallisen jälkeen keveämmällä mielellä, tankkasin energiaa ja nukuin yhdeksän tuntia.

Miriakamba Hut (2500 m) majoituspaikka.

Kannettavat tavarat punnitaan tarvittaessa.

Lepopaikka Miriakamba Hut

Onnellinen. Äiti selvisi leikkauksesta minä kykenin kävelemään ensimmäiselle rastille.

Sekä Mirakamba että Saddle Hut olivat siistejä ja hyvätasoisia majoituspaikkoja Kilimanjaron kiipeämisen majoituksiin verrattuna. Ateriat olivat erinomaisia olosuhteet huomioon ottaen. Sähköä oli, netti toimi. Vettäkin oli kohtuullisesti. Saddle Hutilla tosin lisävesipullosta joutui vielä maksamaan ylimääräisiä shillinkejä. 

Söin hyvin....        

..... nukuin mukavasti Mr Randal Subbsilta (opettaja Makumirassa ) lainatussa makuupussissa.

                                   

Seuraavana aamuna 29.7. aamiaisen jälkeen lähdimme ylöspäin Saddle Hutille 3500 m korkeuteen. Kävely sinne vei runsaat neljä tuntia. Polku kiemurteli oikealle ja vasemmalle, askelmat oli tuettu puisin rakentein. Ensimmäisenä käveli pyssymies, buffaloiden takia. Laumassa olevat ovat kuulemma säyseitä, mutta polulla vastaan tuleva yksinäinen yksilö saattaa tuntea olonsa uhatuksi, ja olla sen vuoksi vaaraksi. Hämmästyksekseni buffaloita on vielä 3500 metrin korkeudessakin.

Saddle Hut. Tuolla takana on Kilimanjaro.

Lounaan jälkeen kiipesimme harjoituskiipeilyn Little Merulle 3800 metriin aklimatisoitumaan. Huokaisin helpotuksesta - ei merkkejäkään päänsärystä. Kun kiipesimme Kilimanjarolla vuonna 2011 sain 3700 metrin korkeudessa napakan päänsäryn ja oletin, että sama on edessä nytkin. Nyt näytti siltä, että kiipeäminen olisi mahdollista.(Kiipesin toki Kilimanjarollekin aikoinaan, mutta tuntemukset vuoristotaudista olivat läsnä koko ylösnousun ajan. Ennen Gilmans Pointtia oksensin.)

Pikku Merun huipulla 3820 m. Kiva nähdä päivänvalossa maisemia ja huippuja.

Illallisen jälkeen noin kello 19.30 oli tarkoitus nukkua. Lepäsin ja varmaan sain nukuttuakin jonkin aikaa. Herätys oli 12.30 ja huiputus alkoi pilkkopimeässä kello 01. 

Näissä vuorikiipeilyissä idea on olla vuoren huipulla auringon noustessa, täällä kello 6.30 Edessä oli siis noin 12 kilometrin jyrkkä nousu 3500 metrin korkeudesta 4566 metriin. Koko nousu tehdään otsalamppujen valossa 20 ihmisen letkassa. Oma vuorioppaani, Margus johti koko letkaa, itse kuljin suurimman osan matkaa toisena. ”Pole, pole  ! ” – tarkoittaa rauhallisesti, iisisti ja näin mentiin, askeleenmitta kerrallaan. 

Meru on huomattavasti vaikeakulkuisempi kuin Kilimanjaro. Kiipeilymahdollisuuksista ja neuvoista työn puolesta oli tässä maastossa apua. Lämpimät terveiset Jari Kujala ja Paavo Heinonen. Itse tykkäsin, että kiipeämisessä oli erilaisia osuuksia, helppoja ja vaikeita, jotkut jopa vaarallisia.

Ensimmäinen osuus Rhino Pointille oli pääosin polkua, osin kasvillisuuttakin ympärillä, mutta siitä eteenpäin olimme tulivuoren kuumaisemassa tulivuoren reunalla, joka on sekä kapea, että jyrkkä. Kraaterin reunalla olisi yöllä saattanut tulla jopa pupu pöksyyn, jos olisi nähnyt, missä kiipeilee. Korkeanpaikankammoisille en suosittele. Kaikki jyrkkyydet ja polun kapeus paljastuivat vasta aamulla paluureitillä.

Kraaterin reunalla nouseminen huipulle oli jännittävää ja vaihtelevaa. Oli helppoja ja vaikeita kiipeilyosuuksia. Rinne on jyrkkä ja tällä vuorella koordinaatiokyvyt ovat tarpeen. Kiipesimme ilman sauvoja. Jos otat sauvat mukaan, on parasta, että ne ovat teleskooppisauvat, jotka saat tarvittaessa reppuun. Kiipeilyosuuksilla piti ottaa tukea käsin kivenlohkareista (muista hansikkaat ), roikkua kallioon kiinnitetyssä turvaketjussa, kontata, laskeuta peppu edellä, astua kivirappusia, tarpoa vulkaanisessa tuhkassa, yrittää pysyä pystyssä nyrkinkokoisten kivilohkareiden päällä, vältellä kompastumista kirveenterän näköisiin kivilohkareisiin.Lisäksi tuulen vuoksi on yritettävä pysyä pystyssä.

Kaikenkaikkiaan koko kiipeäminen ja etenkin laskeutuminen vaatii kokoaikaista keskittymistä jalkoihin ja siihen mihin astuu. Tuijottaminen jalkoihin vie suurimman osan ajasta. Ylöspäin kuljettaessa ei kannata pitää pitkiä taukoja, sillä vuoren huipulla tuulee napakasti ja kylmyys iskee helposti. Lämpötila oli kuitenkin plussan puolella. Kiipeämisissä ja laskeutumisessa mennään koko ajan eteenpäin eli varsinaisesti ei pysähdytä ihailemaan maisemia. Huipulla oleminen on muutamia kymmeniä minuutteja ja sen jälkeen lähdetään alaspäin. Merulla oleskelu on mahdollista, mutta esimerkiksi Kilimanjaron huipulta lähdetään vikkelästi alaspäin vuoristotaudin välttämiseksi.

Ryhmä, jonka mukana kiipesin oli Englannista Oxfordshirestä, 17-vuotiaita nuoria opettajineen. Ennen huiputusta tsemppasin vähän huonovointista ja korkeanpaikankammoista Maddieta yhdessä vuorioppaani kanssa selviytymään huipulle. 

Hyvän oppaan perässä askel askeleelta on turvallista kiivetä. Kokeneet oppaat osaavat katsoa tahdin ohjattavansa mukaan. Näin omalla kohdallanikin, Margus osasi hommansa.

Pimeässä nousemisen hyvänä puolena pidin tällä kertaa sitä, että en ihan nähnyt,kuinka hurjissa paikoissa polku kulki. Kaksi muuta seikkaa ovat myös elämyksiä. Ensinnäkin pilkkopimeässä tähtitaivas näkyy hyvin. Kuu oli kuin naurava suu, täältä maailmakolkasta katsottuna. Toiseksi Arusha valoineen ylhäältä katsottuna ilahdutti. Usa Riverin, oman kylämme sijainti ei näkynyt Merulta käsin.

Merun muodon näkee alhaalta Makumirastakin katsottuna. On huikeaa ajatella, että kuljin tuon vuoren aaltoja muistuttavan muodon kokonaan, päästä päähän. Sarvikuonohuippu oli saanut nimensä sarvikuonon sarven mukaan. Laskeutumisen aikana hämmästelin kuinka kapealla harjanteella olimme kulkeneet. Harjanteelle oli laitettu turvakettinki pitämään kiipeilijät pystyssä tuulelta ja turvassa putoamiselta. Tämän kohdan olisin halunnut kuvata. Vuoren laella, kraaterin reunaa pitkin kuljettava matka on varmaan parisen kilometriä.

Laskeutuminen vuorelta ja paluu lähtöpisteeseen tehdään saman päivän aikana kuin huiputtaminen, jos ostaa valmiin kolmen päivän paketin. Olisin toivonut itse neljän päivän reissua, jolloin laskeutuminen voidaan jakaa kahdelle päivälle. Ideaali olisi huiputtamisen jälkeinen lepo Saddle Hutilla (3500m) ja laskeutuminen seuraavana päivänä takaisin Momella Gatelle. Todennäköisesti matkanjärjestäjät tarjoavat extravuorokautta Mirakamba Hutilla(2500m), sillä ylempänä vuorella Saddle Hutilla vesi ja ruoka ovat kantajien varassa. 

Huiputuspäivän kilometrimääräksi kertyy kaikkiaan 40-45 kilometriä, joista laskeutumista on yli 30 km.  Matkanteko alaspäin alkoi kohdallani hidastua aika reippaasti ja sen ansiosta näin kolme colubus monkeytä pomppimassa puissa. Ne olivat yllättävän suuria ja ovat harvinaisia nähdä, koska ovat niin arkoja. Lucky me  !

Kuva netistä, ei omani.

Koska Mirakamba Hutille oli jo valmiiksi tilattu pelastusauto nuorempia kiipeilijöitä varten käytin tilaisuuden hyväkseni ja tulin autokyydillä alas viimeisen osuuden kävelemisen sijaan. Reisilihakset olivat laskeutumisen takia kovalla koetuksella ja en olisi selvinnyt 12 km osuudesta suunnitellussa kahdessa tunnissa. Kivikoinen lähes portaita muistuttava alaspäin tulo fyysisesti väsyneenä on rankka suoritus. Päätin, että olen mieluummin voimissani tänään sunnuntaina ja palaudun työviikkoon kohtuudella. 

Täältä Makumirasta Merun huippu näkyy joka ilta. Se on noin 20 kilometrin päässä ja onpa mahtavaa katsoa jäljellä olevan kahden kuukauden ajan joka ilta tuota pilvien yläpuolella olevaa huippua ja  ajatella, että minä olin tuolla !