Workshoppeja ja palautumista työstä

Blogin kirjoittaminen on vähän hiipunut ja huomaan, että moneen asiaan tottuu kahdessa kuukaudessa aika hyvin. Enää en hämmästele kaikkea flooraa ja faunaa, mitä eteen sattuu tai nää tienvarsien roskaisuutta enkä ihmisten köyhyyttäkään. Paikalliset eivät katso uteliaasti ja minäkään en varmaan näytä enää niin kiinnostuneelta kaikesta ympärillä olevasta.

Olen alkanut ymmärtää kiswahilia – tiedän mistä puhutaan – vaikka en ole juurikaan jaksanut tehdä läksyjä oppikirjasta kuten ensimmäisen kuukauden aikana. Puheen rytmi tuntuu kotoisalle ja sanat siltä täältä tutuille. Arvioni on, että tarvitsisin vielä 1,5 kk ja pystyisin hoitamaan jonkun asian swhahiliksi.

Lähipiirin perhetapahtumat alkavat tuntua omilta: swahilinkielen opettajani Dickson sai tyttövauvan tällä viikolla, ensimmäisen lapsensa.  Työparini Senaran lapsi, poika, sairastui tänään ja hän joutui lähtemään kesken kaiken kotiin lapsenhoitoon. Seinänaapurin  Deborahin mies lähti kolmeksi vuodeksi Amerikkaan tekemään väitöskirjaa ja campuksen musiikinlaitoksen tytär Megan palaa Suomeen jatkamaan opintojaan Sibelius-Akatemiassa.

Huomenna aamulla kello 10.00 menen kolmannelle yksityistunnilleni afrosta ja Minnalle ( Määttä ) tiedoksi, että päänsärkyä tuli myös täällä tästä liikuntalajista  mutta olenpa aika hyvilläni, että opin tanssin. Lihasmuisti on ihmeellinen juttu. Afroa oli vaan ihan pakko alkaa harrastaa täällä – liikuntavaihtoehtoja on vähän ja mieletön kutsuva rumpukomppi vetää puoleensa kuin magneetti. Minna, Outi ja Alia sekä kaikki muut Wonuwalilaiset – olette mukanani elämäni loppuun asti.

Jo aiemmin minun on pitänyt kertoa huikeasta hankkeesta täällä Makumiran musiikinlaitoksella. Mr. Randall Stubbsin johdolla rakennetaan uutta konserttilavaa, afrikkalaisen musiikin keskusta, harjoittelusalia. Hanke on CAC  (Cultural Arts Centre)  www.cac.ac.tz ja sillä on oma ammattitanssiryhmänsä. Ryhmässä on mukana kymmenen pääsykokeella valittua muusikkoa ja tanssijaa ja he saavat kuukausipalkan tanssiesitysten kehittämisestä ja kaksi kertaa viikossa olevasta esiintymisestä.

Ryhmään oli hakenut 90 muusikkoa/tanssijaa ja heistä kymmenen valittiin. Kaikki soittavat ja laulavat. Tanssin opettaminen on heille uutta ja olisi mukavampaa ollut ottaa tunteja ryhmässä, mutta sellaista ei löytynyt, joten olen ollut tunneilla yksin. Tämä on aika ylellistä. Oma opettaja ja oma säestäjä. Vähän harmittaa, etten heti alkuun ryhtynyt tähän ruumiinkulttuurin nautintoon. Nyt minut on ajanut tähän liikunnan puute. Makumiran campuksen kiertäminen pimeässä ei innosta enää ja etenkin, kun juokseminen on tehtävä hameessa.

Hame tarkoittaa tässä yliopiston pukeutumiskoodia. Naisilla tulee olla hame, polven alapuolelle ja olkapäät peitettynä. Yliopiston campus on hyvin vartioitu alue ja vartijat katsovat tarkkaan, miten olet pukeutunut. Portista ei nainen pääse housuissa. Vartijoiden tiukan kurin ymmärtää, kun kuulin, että heitä uhkaa työpaikan menettäminen, jos he päästävät alueelle epäasiallisesti pukeutuvia.

Vartijat ovat tarkkoja myös vieraiden autojen sisälle päästämisessä. Takaluukut avataan ja autojen kuljettajien pitää kuitata itsensä sisään ja ulos. Sama meininki on muuten käytössä luonnonpuistoihin vierailuissa.

----

Eilen aloitettu blogi saa tänän 8.9. jatkoa. Ensimmäiseksi on kerrottava, että tein juuri ihanaa ruokaa: perunaporkkanamuusia ja kookoskalaa.

Paikallinen ruoka on aika yksinkertaista ja tällä hetkellä halusin syödä kotona jotakin omaa. Kouluworkshoppinen ruokailu noudattelee samaa kaavaa: aamuteellä kello 11.00 on tarjolla peruna ja kananmuna joissakin poikkeuksissa paahtoleipää, hyvin valkoista. Lounas, joka on kello 15 jälkeen, sisältää yleensä riisiä, jonka seassa on sitkeää nautaa, keitettyjä ruokabanaaneja (maistuvat meidän perunalle ) kastikkeessa, lisukkeena pinaattia keitettynä ja jälkiruokana vesimelonipala. Tuhti hiilihydraattiannos vie kyllä nälän. Puntarissa en ole käynyt kahteen kuukauteen, mutta kuvittelen laihtuneeni, koska vaatteet ovat väljemmät.

Workshoppeja on jäljellä enää yksi.  Huomenna taas mennään. Tälle viikolle sattui kaksi kertaa kaksi päivää ja ollaan koko porukka aika väsyksissä. Tähän saakka lähes kaikki workshopit ovat vaatineet jonkinlaisen ajomatkan kylillä. Ensin ajetaan hyväkuntoista asfalttitietä ja poimitaan PITA-dala-dalaan tien varrelta kyytiin päivän facilitaattorit jokainen omalta pysäkiltään. Sen jälkeen käännytään hiekkätielle, joka ei  ole lanattu. Matkanteko aloitetaan aamulla seitsemän puoli kahdeksan, perillä ollaan kello 9 ja illalla ollaan kotona kuuteen mennessä. Eipä siis ihme että varsinkin Dala-dala kuskimme Katri on välillä vähän väsynyt Land Roverin rattia käännellessään. ( Autoa ei valitettavasti saa ajaa muut. )

Workshoppien jälkeen ensi viikolla alkaa syyskuun seminaarin valmistelu. 20. päivä on rehtoripäivä ja 21. -22.9. campukselle tulee 140 opettajaa, samat joita olemme kouluttaneet seitsemällä eri koululla. Oma osuuteni on yksi luento rehtoreille opettajien yhteistyöstä oppilaan tukemisessa sekä matematiikan toiminnallisen työpajan organisoiminen. Makumirassa on juuri alkanut matematiikan opettajien koulutus ja toivon, että oma panokseni antaa osviittaa siitä, miten matematiikkaa voi opettaa toisella tavalla. Voitte usko,  että itsellenikin tämä on ihan oppimisen paikka,  kun harjoittelen tai opetan paikallisille kollegoille HOW TO DO ja vielä englanniksi.

Kaiken tekemäni materiaalin saa käyttöönsä kuka tahansa tarvitseva. Laitatte vaan viestiä. Arusha kuule-hankkeen kanssa olen näin jo sopinut. Itse ajattelen, että jaan kaiken, minkä osaan ja se on tuleva johtotähti ennen eläkevuosia.

Tämä blogi lähtee liikkeelle ilman kuvia – en jaksa ladata tänään puistossa pimeydessä montaakaan minuuttia. Nettiyhteys pelittää vain ilmaisen fb:n osalta – lueskelen sitten iltaisin joko dekkareita tai facebookia. Se ilta-ativiteettinä alkaa pikkuhijaa nyppiä. 

Usiku mwema na lala salama !